Mongolia 

Sunnuntai, 26. elokuuta 1984

mongolia passiNukuin yön hyvin levottomasti. Vaunu heilui ja huojui, kiskoista tuntui olevan suuriakin paloja poissa. Väliin tuntui, että koko juna putosi kiskoilta, tai ainakin itse putosin yläpetiltä.

Lopulta, kello 8 paikallista aikaa, jaksoin nousta ylös. Ulkona oli kirkas päivä. Loputkin maisemassa olleet puut olivat kadonneet ja matala ruoho oli vallannut maan. Jossain kauempana häämötti jokin tehdas ja lopulta alkoi kukkuloiden välistä ilmestyä kerrostaloja: Olimme saapumassa Ulan-Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin.

Tässä kaupungissa ei ollut juuri muuta mongolialaista, kuin asukkaat. Muutoin näkymä muistutti neuvostoliittolaista suurkaupunkia. Mielikuvaa tuki vielä asemalla seisseet neuvostosotilaat.

Pysähdys Ulan Batorissa kesti puoli tuntia. Tuona aikana ehti jaloitella asemalla ja katsella hieman ympärille. Laiturilla käyskenteli amerikkalaisia, jakaen purukumia pienille mongolialaislapsille. Tyypillistä... Palatessani takaisin vaunuuni, huomasin ko. Jenkkien nousevan myös siihen. Vaunuun nousi matkustajien lisäksi laatikoittain Fantaa, maapähkinöitä ja muuta perusamerikkalaista evästä. Tuli pakostakin mieleen vitsit suomalaisturisteista jossain Kanarialla, mukanaan purkeittain hernekeittoa ja lihapullia, niin ja tietysti näkkileipää.

mongolia 2Vaunumme rauhallinen hiljaiselo oli päättynyt. Kaikki ne tyhjät hytit, jotka siinä olivat, täyttyivät tästä amerikkalaisseurueesta. Eikä tutustuminen näihin uusiin matkaajiin tuottanut vaikeuksia, pikemminkin päinvastoin. Melkein heti selvisi, että yksi matkustajista, evp.ins. oli joskus nuoruudessaan tuntenut jonkun arkkitehdin, taisi olla Eero Saarinen. Keskustelu kääntyi vääjäämättä arkkitehtuuriin; en osallistunut. Näissä matkustajissa herätti suurta hämmennystä se, että tuo pidempi vaunupalvelija ja toinen paleontologeista puhuivat varsin hyvää ja ymmärrettävää englantia.

Juna oli ehtinyt tällä välin lähteä kolkuttelemaan kohti etelää. Rata kiemurteli pienelle ylängölle ylittäen kuivuneita joenuomia. Maisema alkoi muuttua karummaksi, tosin vieläkin saattoi havaita vihreän värin hallitsevan yleiskuvaa. Ainakin niillä alueilla, jotka olivat jonkinmoisia peltotilkkuja.

Nälkä alkoi kurnia vatsassa, joten lähdimme tutustumaan uuteen ravintolavaunuumme. Siinä lähtiessämme yksi niistä amerikkalaisista laittoi mukaamme pari purkkia Fantaa ja suolapähkinöitä, ettei tulisi nälkä.

Ravintolavaunu oli prikulleen samanlainen, kuin edellinen, huomattavasta siistimpi tosin. Tarjoilijat olivat kaikki nuoria, kansallispukuihin sonnustautuneita mongolialaisia. Myös ruokalista oli täsmälleen sama, jopa ruokalajit olivat samoja. Ei siis mitään mongolialaista.

Söin alkuruuaksi riisivelliä. Siihen oli ilmeisesti kaatunut sokeriastia, sillä melkein saattoi tuntea sokerin narskuvan hampaissa. Pääruuaksi söimme jauhelihapihvin (?) kananmunan kera. Pihvissä oli varsin runsaasti sitkeitä osia, jotka sitten jäivät suuhun kun kaikki muu oli nielty. Juomaksi riitti pullollinen kivennäisvettä. Koko ateria maksoi noin 13 mk hengeltä. Maksuksi käytettävä raha pani hieman miettimään, sillä kellään ei tietenkään ollut Mongolian valuttaa, paitsi ehkä niillä amerikkalaisilla. Maksut perittiinkin loppujen lopuksi Yhdysvaltain dollareina. Vastarahan sai joko dollareina (setelit), tai Mongolian valuuttana (kolikot). Kun sitten aikanaan mongolialaiset kolikot loppuivat, alkoi vastarahana saada ruplia tai kopeekoita. Eläköön Internationaalinen Kapitaali!

Ravintolavaunussa selvisi sekin asia, että se suomalaisen näköinen mies, jolla oli sinikantinen passi, oli kuin olikin Suomesta. Kävimme tavanmukaisen keskustelun matkastamme ja määränpäästämme.

Kyla Arolla

Maisema ulkona kuivui kuivumistaan, tosin vielä ei voinut puhua mistään autiomaasta. Kaikkialla oli suuria lätäköitä, melkein järven kokoisia. Ilmeisesti vastikään oli satanut ja kovasti, tosin taivaalla ei näkynyt pilvenhäivää. Tuon tuostakin ohitimme sotilaskolonnia matkalla jonnekin tai sitten yksinkertaisesti juuttuneena mutaan.

Siellä täällä vilahti hevoslauma laitumella ja istuessamme ravintolassa näimme ensimmäiset kamelit. Sotilastukikohtia ei ollut vaikea havaita. Aina kun radasta lähti pistoraide, se päättyi jonkin matkan päässä olevaan parakkikylään tai lentokentälle (lentokoneet saattoi erottaa selvästi vasten taivaanrantaa). Myös erilaiset antennikeskittymät paljastivat alueen sotilaallisen käytön, puhumattakaan siitä, että likimain kahdeksan kymmenestä näkemästämme ihmisestä oli sotilaita, useimmat vielä neuvosto -sellaisia.

Lähestyttäessä Gobin autiomaata ja Sisämongolian ylänköä, muuttui maisema tasaiseksi ja ruskeaksi. Ainoita elonmerkkejä olivat radan varressa käyskentelevät kamelit ja lennätinpylväiden päissä istuvat suuret haukat tai kotkat.

mongolia aavikko

Junamme pysähtyi muutamia kertoja keskelle tuota suurta autiutta pienille asemille. Yhdessä suuremmassa kaupungissa, Saynshandissa, oli pidempi pysähdys. Saimme käydä jaloittelemassa ulkona. Pienemmillä asemilla oli yleensä poliisi, joka paimensi matkalaisia pillin kanssa. Aina kun yritti päästä kauemmaksi junasta nähdäkseen paikkaa hieman paremmin, kuului tiukka vihellys ja poliisisedän tuima ilme ja viittova käsi ohjasi eksyneet lampaat takaisin laumaansa. Saynshadissa saattoi jo katsella hieman tarkemmin ja laajemmalti mongolialaista kaupunkisuunnittelua. Itse kaupunki oli pieni, eikä ihmisiä juuri näkynyt. Asemakaava oli mielenkiintoinen; harmoninen ja yksinkertainen ruutukaava. Lisäksi kaikki talot oli tehty täsmälleen samoilla piirustuksilla. Vai olisikohan ne valettu jopa samalla muotilla..

Amerikkalaisilta ystäviltämme saimme suklaata. Ilmeisesti vaikutimme varsin nälkiintyneiltä; kuka hullu nyt matkustaisi viikon junassa. Säälittävän näköisiä ja nälkiintyneitä olivat ilmeisesti myös ne muutamat pikkupojat, jotka olivat tulleet asemalle. Saivatpa palkaksi purukumia, arvaa keneltä...

Eivät nämä matkalaiset aivan omilla eväillä toimeen tulleet. Näin muutaman naisen menevän ravintolavaunuun syömään, mukanaan tietysti Fantaa ja maapähkinöitä, mutta myös tuiki tarpeellista ketsuppia. Omat viinat heillä oli myös mukanaan. Niinpä illan pimetessä vaunumme tunnelma alkoi hiljalleen nousta ja käytävällä huojui tasapainovaikeuksista kärsiviä amerikkalaisrouvia. Yksi tädeistä oli nauttinut hieman liikaa, pysyen kuitenkin pystyssä. Päähän kirvonneet juomat aiheuttivat hänessä kuitenkin hirvittävän puheripulin. Tuo tulva näytti melkein hukuttavan vanhemman kiinalaispaleontologin, mies parka.

22:20 saavuimme Dzhamin-Udeen, raja-asemalle. Pysähdys kesti reilun tunnin ja rajamuodollisuudet käsittivät vain passien tarkastuksen. Passeihin lyötiin lisää leimoja, paitsi minun, johon jäi vain leima saapumisesta Mongoliaan. En siis koskaan poistunut maasta.

Sitten ylitimme rajan. Vaunupalvelijamme jakoi meille uudet tulliselvityskaavakkeet, jotka täytimme. Ollessamme vielä "ei kenenkään maalla", toistui sama näytelmä, kuin tultaessa Neuvostoliiton ja Mongolia rajalle; samaa väritelevisiota kannettiin taas jonnekin ja nyt kuvaan oli tullut myös polkupyörä. Sitäkin rahdattiin pitkin vaunun käytävää, todella merkillistä.

Juna pysähtyi asemalle: Oltiin Erlanissa, Kiinan Kansantasavallassa. Tullimies, vaihteeksi ystävällisesti hymyilevä, keräsi passimme ja tulliselvityskaavakkeet sekä vilkaisi ylimalkaisesti matkatavaramme. Passimme lähtivät tuon tullimiehen matkaan.

Tulliselvityksen aikana vaunumme oli siirretty suureen halliin. Tapahtui telien vaihtaminen. Kiinassa nimittäin on kapeampi raideleveys, kuin NL:ssa ja Mongoliassa (ja tietysti Suomessa). Vaunupalvelijamme lähti opastamaan meitä kohti asemarakennusta, missä saattoi vaihtaa rahaa.

Emme saaneet palata vaunuun, ennen kuin siihen oli vaihdettu uudet telit ja se oli tuotu ulos vaihtohallista. Odotusajaksi aseman eteen oli kuitenkin tuotu kiinalainen ravintolavaunu, jonne saattoi mennä nauttimaan myöhäistä päivällistä. Emme olleet nauttineet ollenkaan päivällistä mongolialaisessa vaunussa, sillä kiinalaiset ystävämme kertoivat tästä mahdollisuudesta nauttia se Kiinassa.

Ennen kuin menimme syömään, vaihdoimme jonkin verran paikallista valuuttaa ja ostimme muutamia postimerkkejä. Ilmeisesti muutama postikorttikin lähti täältä kohti Suomea.

Ravintolavaunussa istuuduimme tyhjään pöytään odottamaan muita. Siksi aikaa eteemme tuotiin kupillinen kuumaa, vihreää teetä. Lopulta, kun porukka oli kasassa, saatoimme tilata ruoan. Näytti siltä, että tarjolla oli vain yhden sorttista ruokaa. Pöytäämme tuotiin muutama riisikuppi ja muutamia lautasia (yksi kullekin) sekä lasit, sillä tilasimme ruokajuomaksi olutta. Hetken kuluttua tarjoilija toi pöytään pari ensimmäistä lautasellista ruokaa, molemmat erilaisia, ja pian perään lisää kunnes koko pöytää peitti mitä herkullisimman näköiset ja tuoksuiset annokset. Varsinkin tuoksut tuntuivat päätä huimaavilta.

Ruoka-annosten lisäksi pöytään tuli iso kulho keittoa ja riisiä. Aloimme popsia ruokaa tikuilla, aluksi hieman haparoiden, mutta pian tottuneesti ahmien. Kovinkaan monta suupalaa ei tippunut pöydälle, lattiasta puhumattakaan. Systeemi näytti olevan, että omalle lautaselle ei hamuttu ruokaa ollenkaan, vain riisiä. Muut suupalat otettiin tikuilla suoraan tarjoiluastioilta. Väliin napattiin vähän riisiä. Olut oli hyvää, hieman makeaa (mahtoikohan johtua siitä, ettemme olleet nauttineet olutta kokonaiseen viikkoon). Kun olimme päässeet keittoon asti, nytkähti ravintolavaunu liikkeelle. Se liitettiin siinä syödessämme junaan.

Ruokailun päätyttyä olimme niin täynnä, ettei liikkumisesta tahtonut tulla mitään. Maksoimme ruoan, viisi juania per henki (=12,50 mk). Uskomattoman halpaa.

Palasimme tyytyväisinä takaisin vaunuumme, joka löytyi samalta paikalta, kuin edellisen viikon aikana. Juna oli tällä välin lähtenyt taivaltamaan kohti Beijingiä. Hytissämme odotti vaunupalvelijamme passiemme kanssa, oli maanantaiaamun ensimmäiset tunnit kulumassa. Nyt saattoi mennä tyytyväisenä nukkumaan. Huomenna (siis tänään) oltiin perillä.

erlan