Beijing | 北京

Tiistai, 28. elokuuta 1984 | 北京 1984

Marja-Leena kävi kolkuttelemassa oveen kello seitsemältä. Aurinko oli jo noussut ja ulkoa kantautui ihmisääniä, ei kiskojen yksitoikkoista kolkutusta. Kyösti näytti yhtä sairaalta kuin junassa. Taisi olla vielä kuumetta. Menimme kuitenkin syömään aamiaista hotellin ravintolaan.

Olimme kuten tavallista lähes ainoita asiakkaita, tällä kertaa kuitenkaan emme illan viimeisiä, vaan aamun ensimmäisiä. Istuuduimme pöytään. Pian paikalle saapui kiinalainen tarjoilijatar, joka halusi tietää otimmeko länsimaisen vai kiinalaisen aamiaisen. Otimme kiinalaisen, Kiinassa kun ollaan.

Pöytäämme kannettiin tutun teen lisäksi laaja valikoima erilaisia ruokia, tosin niukemmin kuin päivällisellä. Lisänä oli jotain "kököjä", joissa oli herkullinen täyte. Vatsa täyttyi varsin pian.

Aamiaisen jälkeen aloimme suunnitella päivän ohjelmaa. Ensin oli käytävä CITS:n toimistossa (Kiinan kansallinen matkatoimisto) kyselemässä junalippuja Shanghaihin. Tietysti ko. toimisto oli kaupungin keskustassa, joten ensin oli päästävä sinne. Kyösti jättäytyi tässä vaiheessa hotellille potemaan tautiaan..

Siirtyminen täältä periferiasta keskustaan oli hieman ongelmallista. Ainoa kartta oli Reiskan ennen matkaa ostama Beijingin viipalekartta. Hotellimme ei näkynyt tällä kartalla. Päätimme mennä keskustaan bussilla. Toinen vaihtoehto olisi ollut taksi, mutta se olisi tullut kalliiksi. Receptionista saimme bussien numerot ja painuimme oitis lähikadulle etsimään bussipysäkkiä. Otimme mukaamme Aalto-vaasin lahjaksi herra Soralahdelle Suomen suurlähetystöön. (Olimme järjestäneet itsellemme kutsuviisumit tätä matkaa varten ja kutsujaksi olimme saaneet tämän Soralahden).

{modal images/exku84/bussilippu_peking.jpg| width=300}bussilippu peking{/modal}

Odotimme pysäkillä pitkän tovin eikä oikean numeroista bussia tahtonut tulla. Lopulta kaukaa häämötti punainen bussi, josta saattoi erottaa numeron 323. Se se oli. Bussi pysähtyi ja nousimme kyytiin. Ensimmäinen ongelma oli matkan maksaminen. Näytimme kartalta paikkaa, jossa halusimme jäädä pois sekä ojensimme rahastajalle rahatukkua. Paikalle osunut, hieman englantia taitava kanssamatkustaja tarjoutui opastamaan meidät ulos oikealla pysäkillä. Matkakin tuli maksettua; kyydille kertyi hintaa kokonaista viisi feniä (12,5 penniä). Bussissa oli enemmän ihmisiä, kuin missään Helsingin tai Oulun ruuhkabusseista olen nähnyt. Tunnelma tosin oli inhimillisempi, vaikka autossa oli kuuma.

Ystävällinen oppaamme alkoi viittoa meille, että meidän olisi jäätävä seuraavalle pysäkille. Jäimmekin siihen, keskelle suurta, vierasta autiutta.

Seisoimme bussipysäkillä valtavan leveän kadun varrella. Yritimme paikallistaa sijaintimme kartalta lopulta siinä onnistuen. Emme olleet siellä, minne olimme aikoneet ja minne meidät oli hotellista neuvottu. Sinne näytti olevan matkaa ainakin toinen mokoma. Löysimme nimittäin hotellimme arvioidun sijaintipaikan kartalta.

Kartassa näkyi olevan myös tärkeimmät bussireitit ja niitä seuraamalla löysimme lopulta oikealle pysäkille. Pystyimmepä vielä valitsemaan oikean bussin. Otimme läheiseltä poikkikadulta bussin 101. Se menisi riittävän lähelle keskustaa ilman vaihtoja.

Bussipysäkin löytäminen tuotti taas vaikeuksia, sillä bussit eivät tietenkään pysähtyneet samoilla pysäkeillä. Lopulta oikea löytyi ja loppumatka oli varsin helppo. Kartasta saattoi seurata jopa kulkuaan. Lähellä Beihai -puistoa jäimme pois kyydistä. Kartan avulla lähdimme kävelemään Kielletyn kaupungin länsisivua etelään kohden Taivaallisen Rauhan aukiota.

Kaikkien katujen varteen oli istutettu plataaneja. Niiden varjossa oli miellyttävä kävellä, sillä aurinko porotti todella kuumasti. Ensivaikutelma Beijingista oli todella miellyttävä. Kaikkialla oli puhdasta (varsinkin Moskovan jälkeen), ilma oli miellyttävää hengittää, pakokaasuista ei ollut tietoakaan ja liikenteen melu rajoittui pääasiassa polkupyörän kelloihin ja silloin tällöin kuuluvaan auton torven törähdykseen.

Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen olimme Taivaallisen Rauhan Aukiolla (Tian-anmen). CITS:n toimisto oli jonkin matkan päässä tältä aukiolta, pääkadun varrella (ainakin Kalpanin mukaan). Tämä ”laakean aakea” katu oli nimeltään Chang-an. Kävelimme siis oletetulle CITS:n toimipaikalle. Sitä ei tahtonut heti löytyä, mutta lopulta yhdistimme erään rakennuksen edessä seisseet turistibussit mahdolliseen matkailutoimistoon ja kas, siinähän se oli. Myös seinässä olleet kiinankieliset tekstit olivat samat, kuin Kaplanissa ollut kiinalainen CITS:n nimi. Menimme sisälle, jossa paljastui, että tämä olikin kyseisen puljun päämaja, ei varsinainen palvelutoimisto. Se sijaitsi hieman sivummalla, jonkun hotellin yhteydessä. Otimme osoitteen ylös ja palasimme kadulle. Seuraavaksi otimme Chang-an -puistokadulta bussin ja jatkoimme eteenpäin kohti Suomen suurlähetystöä.

Busseja kulki tällä kadulla runsaasti ja moni niistä meni halumaamme suuntaan. Bussi 4, jolla matkustimme, oli tupaten täynnä. Hyvä kun pääsimme edes samaan bussiin. Yritin seurata kartasta, koska meidän olisi jäätävä pois. Pysyinkin suhteellisen kauan kartalla, kunnes totesin olevani hieman eksyksissä. Olimme tosin jo varsin lähellä määränpäätämme, joten päätimme jäädä pois. Pysäkiltä lähdimme etsimään jotain katua, joka olisi kartoissamme. Sellainen löytyikin lopulta ja pääsimme vihdoin sille kadulle, jolla suurlähetystö sijaitsi. Oli vielä keksittävä, kummassa suunnassa lähetystö olisi. Lähdimme oikealle. Löydettyämme muutamia talonumeroita, vakuutuimme niiden pienenevän kun niiden olisi pitänyt kasvaa. Käännyimme takaisin.

Palasimme lähtöpaikkaamme ja jatkoimme vasemmalle. Parin minuutin päästä osui silmiimme ensimmäinen suurlähetystö. Se ei ollut Suomen, eikä vielä seuraavakaan (taisi muuten olla Ruotsin), mutta lopulta näimme erään portin pielessä tutun vaakunaeläimen; jalopeuran. Vieressä seisoi tuimannäköinen, mutta pienikokoinen kansanarmeijan sotilas.

Sotilaita pyssyineen näkyi olevan jokaisen lähetystön portilla. Yritin tiedustella, pääsisikö sisään, mutta tuloksetta. Ei auttanut muu kuin kävellä vain rohkeasti sisään, tuskin se olisi selkään ampunut. Pääsimmekin sisään esteittä.

Suurlähetystön ovella oli vielä plakaatti, jossa oli kolmella kielellä: Suomen Suurlähetystö. Soitimme ovikelloa. Mitään ei tapahtunut. Yritimme uudelleen ja sama juttu; ei liikettäkään. Nyt oli jo keskipäivä, joten se saattoi olla kiinni esim. ruokatunnin takia. Jäimme portaille istumaan.

Emme ehtineet istua kun muutamia minuutteja, kun pihaan pyyhälsi vaalea mersu, sisällä kaksi ei kiinalaisen näköistä henkilöä. Auto hävisi lähetystörakennuksen taakse, mutta palasi pian takaisin kyydissä vain kuljettaja, keski-ikäinen mies. Auto pysähtyi ja mies nousi siitä ulos. Tervehdimme ja esitimme asiamme. Soralahtea ei ollut tavattavissa, oli lähtenyt kuukausi sitten takaisin Suomeen.

Menimme tämän miehen kanssa takapihalle josta pääsi sisälle lähetystöön. Tutustuimme myös muihin henkilökuntaan kuuluviin. Koska Soralahtea ei ollut paikalla, jätimme vaasin lähetystöhenkilökunnalle. Taisi mennä S:n sijaiselle, joka todellisuudessa oli avustanut meitä matkajärjestelyissä. Nämä järjestelyt olivat poikkeustapaus, eivätkä siten kuuluneet lähetystön toimialaan.

Saimme muutamia hyviä neuvoja, mm. lähimmän pyörävuokraamon sijaintipaikan. Lisäksi saimme lähetystön tulkin puhelinnumeron, siltä varalta, että ilmenisi jotain vaikeuksia. Myös talon uima-allas oli käytössämme, mikäli halusimme.

Kiitettyämme näistä neuvoista lähti tuo mies, jonka nimi ei ole jäänyt mieleen, kuskaamaan meitä mersullaan kohti keskustaa. Kohde oli Friendshipstore, jonka viereen ko. henkilö oli menossa syömään. Tältä "mersumieheltä" saimme vaikutteita, jotka sitten jäivät puheeseemme; mm. juan, paikallinen rahayksikkö muuttui "jussiksi", Hong Kongista tuli vain "Honkkari" jne.

Stereot pauhaten Matin ja Tepon viimeisintä kaahasimme Friendship Storen eteen. Kiitimme kyydistä ja opastuksesta ja erkanimme tahoillemme.

Näitä Friendship Storeja voisi verrata Berjoshkoihin, tosin erona oli että täällä oli tarjolla vähemmän alkoholia ja runsaammin ylellisyystarvikkeita. Tavarat oli tarkoitettu pääasiassa ulkomaalaisille ja niitä saattoi ostaa vain turistirahalla. Tavallinen kansanraha ei kelvannut, ei edes pikkusetelit.

Tuotevalikoima oli varsin erikoinen. Tuttujen länsimaisten tavaroiden lisäksi oli tarjolla erittäin kalliita kiinalaisia tuotteita kuten keramiikkaa, käsitöitä, tekstiilejä, jadea jne. Mainita täytyy valtavan hienot ja kalliit veistokset ja korut.

Meidän rahat riittivät vain katseluun. Ostimme kuitenkin juomia ja suklaata. Täällä vierähti varsin pitkä tovi, sillä varsinkin katseltavaa riitti.

Etsimme seuraavaksi pyörävuokraamon. Se löytyi neuvotusta paikasta, Friendship Storen edustalta, Chang-an-puistokadun toiselta puolen. Saimme vuokrattua neljä pyörää, jotka tulisivat maksamaan pari "jussia" päivältä.

Vuokraamolta lähdimme rohkeasti ajamaan kohti rautatieasemaa. Tarkoitus oli käydä katsomassa, saiko junaliput sieltä. Suunnistimme varsin onnekkaasti suoraan asemalle, vaikkei meillä ollut tarkkoja karttoja koko alueesta.

Asemalla ryhdyimme etsimään luukkua, josta saisi tarvittavat tiketit. Lopulta, pehmeän luokan perältä löytyi toimisto, jossa myytiin junalippuja ja paikkalippuja.

Aikataulut olivat tietysti kiinankielisiä, mutta Kaplanin ja Overseastimetablen perusteella tulkitsimme niitä ja saimme tarvittavat tiedot. Ensimmäinen yllätys tuli kun saimme tietoomme matkan hinnan. Olimme päättäneet ottaa pehmeän luokan paikat, joiden hinnat oli julkaistu Kaplanissa. Nyt osoittautui, että Kaplanin hinnat olivat 2. luokan hintoja, siis ns. kovan luokan hinnat. Todelliset kustannukset nousivat siis kaksinkertaisiksi suunnitellusta.

Meillä ei ollut tarpeeksi valuuttaa, joten emme voineet ostaa lippuja. Minun piti lähteä Marja-Leenan kanssa läheiselle Beijing -hotellille vaihtamaan rahaa. Siellä nimittäin sijaitsi kartan mukaan lähin vaihtopaikka. Ajoimme minkä pyörillämme pääsimme, sillä lipputoimisto ei enää ollut kauaa auki. Saimme vaihdettua tarpeellisen määrän valuuttaa ja säntäsimme takaisin asemalle. Saimme liput perjantaiksi.

Majoituksen järjestäminen oli vielä ongelma. Siksipä suuntasimme CITS:n toimistolle, sille oikealle. Se oli kuitenkin kiinni. Koska emme enää ehtineet käydä uudelleen CITS:ssä ennen pimeää, päätimme lähteä kohti hotelliamme.

Hotellille löytäminen ei tuottanut suuriakaan vaikeuksia, tosin se vei aikaa. Matkaa sinne oli asemalta lähes kymmenen kilometriä, eikä pyörällä voinut ajaa kovin kovaa, ei ainakaan nopeampaa, kuin muut pyöräilijät. Ohittamaan joutui varsin usein, sillä paikallisilla asukkailla ei ollut sanottavaa kiirettä.

Pyöräilijöille oli varattu leveät kaistat kadun laidasta. Ainoana huonona puolena oli se, että bussipysäkit sijaitsivat kadun laidassa, joten bussit joutuivat tuon tuostakin koukkaamaan pyöräilijöiden eteen. Se aiheutti varsin tiukkoja tilanteita, tosin vaarallisia ne eivät olleet. Ajonopeudet nimittäin olivat varsin alhaiset. Pyörät kulkivat yhtä nopeasti, kuin bussit tai henkilöautot, vai pitäisikö sanoa, että autot kulkivat pyörien nopeudella.

Lopulta, lähes tunnin polkemisen jälkeen olimme hotellilla. Kyösti oli jo selvästi parantunut ja lähti meidän kanssa syömään päivällistä.

Päivällinen oli taas erinomainen. Juomineen sille kertyi hintaa 5,20 jussia per henki. Syötyämme palasimme nauttimaan teetä ja kirjoittamaan postikortteja . Suihku päivän päätteeksi teki terää ja sen päälle olikin hyvä mennä nukkumaan. Nukkumattia ei tarvinnut, riitti kun asettui pitkäkseen ja veti peiton korville.