Guilin, Li-jiang

Keskiviikko, 12. syyskuuta 1984

Sää oli muuttunut pilvisemmäksi ja viileämmäksi. Yökin oli viileämpi, joten nukutti varsin makeasti. Nousimme hyvissä ajoin ja menimme ravintolaan nauttimaan edellisenä iltana tilaamamme aamiaisen. Sen jälkeen kiirehdimme läheisen Hotelli Ostmanhusin eteen, josta meidät oli tarkoitus ottaa mukaan jokiristeilylle. Hotellin edestä lähti useitakin täysiä turistibusseja ja vielä useampia meni ohi. Emme kelvanneet yhteenkään niistä.

Kuten tavallista, tuli jollekin wc-hätä. Ensin Kyösti tunsi tarvetta käydä rauhoittamassa vatsan toimintoja ja kun sitten Reiska oli vuorostaan lähtenyt paskalle, tuli bussi hotellin pihaan.

Onneksi matkalipuista oli sen verran erimielisyyttä, että Reiskakin ehti mukaan. Opas nimittäin alkoi tivata jonkinlaista lippua, mutta meillä oli vain vaivaiset rintaneulat, jotka olimme saaneet merkiksi osallistumisesta risteilylle. Lopulta syntyi yhteisymmärrys ja nousimme bussiin. Se oli jo valmiiksi täynnä ja meidät pantiin istumaan käytävälle taittuviin tuoleihin (varmasti Suomessa tällaiset viritelmät olisi kielletty, sillä ne tukkivat käytävän ja onnettomuustilanteessa ei kukaan olisi päässyt ulos).

Itse risteily tapahtui kauempana Guilinista, Li-joen alajuoksulla. Koko bussimatkan ajan kuljettaja likipitäen seisoi kaasupolkimella ja samalla painoin yhdellä kädellä äänimerkkiä toisen pitäessä kiinni ratista. Maantie oli alkumatkasta varsin hyvä ajaa, mutta pian se muuttui korjaustöiden vuoksi kynnöspelloksi.

Muutaman pienen maalaiskylän kohdalla tie kapeni vaivaisen kahden kaistan levyiseksi. Lisäahdinkoa aiheutti tien molemmin puolin olleet käsityöpajat, joiden toiminta levittäytyi kadulle. Tarkoitus oli ilmeisesti pysäyttää vilkas turistivirta (turistipyydys?).

Myös itse tiellä oli monenmoisia esteitä. Pyöräilijöitä saattoi ajaa jopa neljäkin rinnakkain. Eikä takaa tulevan bussin äänitorvi saanut edes päätä kääntymään. Mielenkiintoisin tien tuke oli mies, joka raahasi hetekan näköistä sänkyä polkupyörän tarakalla. Lienee turha mainita, että sänky oli poikittain...

Jossain vaiheessa käännyimme pienelle sivutielle. Sokeritoppavuoria alkoi ilmaantua yhä enemmän. Lopulta sukelsimme parin vuoren välistä alas Li-joen laaksoon. Alhaalla rannassa näkyi pieni kylä ja kymmenkunta jokilaivaa.

Heti kun bussi pysähtyi ja pääsimme ulos, meidät piiritti lukematon määrä pieniä tenavia, jotka hokivat "Hello Sir" myyden siinä samalla kaikkea matkamuistorihkamaa. Pääosa myyjistä oli todella lapsia, mikä varmaan vetosi moniin turisteihin.

Kävelimme paria lankkua pitkin laivaamme. Päällepäin se ei näyttänyt järin hääviltä. Perässä oli konehuone ja keittiö. Keskikohdan ja keulan täytti suuri ruokasali, jonka etuosassa oli laivan ruori. Kipparimme siis ohjasi laivaamme ravintolan etuosasta.

Valtasimme yhden ravintolan pöydistä. Siihen mahtui kuusi henkeä, joten meidän lisäksi pöytäämme asettui myös oppaamme. Jokaiseen pöytään oli katettu teekupit, Kiinassa kun oltiin, sekä iso vadillinen Guilinissä valmistettuja karamellejä. Ne olivatkin herkullisia, ainakin osa niistä. Paikalliselle pakkausteollisuudelle tappioksi kuitenkin mainittakoon, että osan niistä joutui syömään papereineen päivineen. Sisin paperikerros (joissain myös muovi) ei irronnut itse karamellista, vaan repeili mitättömiksi palasiksi. (Jouko tiesi kertoa jälkeenpäin, vuonna 1993, että paperi olikin syötävää riisipaperia...)

Jossain vaiheessa tarjoilijat kasasivat kaiken irtaimen pois pöydistä ja asettivat teekupit telineisiin. Syynä tähän oli se, että saavuimme pienelle matalikolle, jossa laivan pohja kosketti joenpohjaa tuon tuostakin. Siinä olisivat kupit kaatuilleet.

Risteilyn hintaan sisältyi myös lounas. Se oli tavanmukainen, kiinalainen ja ennen muuta maukas. Lounaan jälkeen saattoi nousta yläkannelle ihailemaan ja ennen muuta kuvaamaan henkeäsalpaavia maisemia. Joki kiemurteli korkeiden kallioiden lomassa, käyden välillä hieman ulkonevien kielekkeiden alla.

Tämä alue on muinaista merenpohjaa. Alue on syntynyt pohjaan kertyneen kalkkikerroksen noustua merenpinnan yläpuolelle. Hapan pintavesi ja sadevesi alkoi hitaasti syövyttää kalkkipitoista kalliota ja ensin syntyi maanalaisia jokia sekä tippukiviluolia. Jossain vaiheessa luolien katot sortuivat ja avoimet laaksot syntyivät. Kalkkikivikallio kului epäsäännöllisesti jättäen jälkeen korkeita sokeritoppamuodostumia. Muinainen merenpohja on siis ollut jossain noiden korkeiden vuorten yläpuolella...

Ohitimme muutamia pieniä kyliä, joiden rannassa naiset olivat juuri pyykillä. Myös joessa uiskentelevat ankkaparvet viestivät asutuksen läheisyydestä. Siellä täällä näkyi omituisia kalastusseurueita: Bambulautalla istui mies kalakorin vieressä sekä pari, kolme merimetsoa. Linnut kävivät sukeltamassa kalat ja toivat ne kalastajalle. Nerokasta.

Joet ovat Kiinassa vielä nykyäänkin erittäin tärkeitä kuljetusväyliä. Myös täällä risteili kymmeniä proomuja edes takaisin.

Taivas oli ollut pilvessä koko päivän ja kun lähestyimme määränpäätä, alkoi hiljalleen ripeksiä vettä. Satamassa sitten tuli vettä kaatamalla. Juoksimme laivasta läheisen katoksen alle. Siitä pääsimmekin kuivina ensimmäiseen kauppaan. Myytävänä oleva rihkama oli sitä samaa, kuin kautta koko laajan Kiinanmaan. Reiska kuitenkin havaitsi yhden esineen, josta saattaisi olla hyötyä, nimittäin bambuinen "piirustusputki". Normaalisti niissä säilytettiin kalliita silkkimaalauksia tai vastaavia. Meille ne olisivat oivia piirustustötteröitä. Valikoimme kukin itsellemme noin 60 cm:n putket ja ostimme ne. Hinta oli päätä huimaava 10 jussia / putki (n. 25 mk).

Sade lakkasi, tai paremminkin laantui hetkeksi, ja pääsimme tutustumaan tähän paikkaan hieman paremmin. Mitään erityistä nähtävää täällä ei ollut, myytävää senkin edestä. Emme kuitenkaan sortuneet ostamaan noiden putkien lisäksi juuri muuta, paitsi Kyösti, joka osti kiinalaisen jouhikon!

Parin tunnin pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa. Bussi, joka oli jättänyt meidät lähtösatamaan, oli perillä meitä vastassa. Emme lähteneet heti takaisin kohti Guilinia, vaan ajoimme jonkin matkaa alajuoksulle päin, jossa oli joku "merkittävä" nähtävyys. Kyseessä oli ilmeisesti valtavankokoinen puu, jonka juurella oli kymmeniä matkamuistojen myyjiä.

Paluumatka sujui samalla tavoin kuin tulomatkakin: Torvet soiden täyttä vauhtia eteenpäin. Jäimme bussista aseman edessä ja kävelimme siitä hotellillemme. Receptionissa meitä odotti uudet lentoliput Guangzhouhun. Nyt lähtöaika oli 18:00. Tarkistin vielä varmuuden vuoksi seinällä olevasta aikataulusta, että kyseinen kone todella lensi. Nyt näytti jo varmalta, että huomenna päästään pois täältä.

Kävimme ennen kaupungille lähtöä hotellin kahvilassa nauttimassa päiväkahvit. Baarin hoitajalla oli tapana lisätä stereoiden volyymiä heti kun me astuimme sisään. Kahvi maistui hyvältä, vaikka se olikin murukahvia. Ilmeisesti olin jo unohtanut, milta todella hyvä kahvi maistui.

Tarkoituksemme oli tehdä viimeiset ostokset ennen poistumistamme Kiinasta. Siksi ryhdyimme käymään paikallisia kauppoja läpi systemaattisesti. Ensimmäiset löydöt teimme pienessä posliinikaupassa, josta mukaan lähti muutama vihreä teekuppi. Myyjä meni siinä samassa laskuissa sekaisin ja pyysi maksun vain kahdesta. Tulipa halvaksi!

Lisää löytöjä teimme yhdessä paperikaupassa. Ostin kiinalaisen maailmankartan, johon oli mm. merkitty sellainen suurkaupunki, kuin Oulu! Reiska osti kartan lisäksi paikallisten johtajien kuvia, elävien ja kuolleiden. Kaikkia ei tosin ollut saatavilla.

Palattuamme hotelliin oli osastollemme tullut uusi asukas: Irlantilainen, nykyisin Kanadassa asuva tyttö, joka oli vielä valmistumassa lääkäriksi. Tästä viimemainitusta seikasta sekä Kyöstin rakkuloista ja näppylöistä kehkeytyi sitten illan puheenaihe. Tämän vesirokkotyyppisen pilkutuksen aiheuttajaksi paljastui joku syyhypunkin sukulainen, joka asusti epäpuhtaissa petivaatteissa, asusteissa ja erityisesti esim, junissa ja hotelleissa. Se ei ollut kuitenkaan vaarallinen. Oma vatsanikin oli jo rauhoittunut ja ilmeisesti tottunut paikalliseen bakteerikantaan.

Matkatavarainventaario osoitti, että rinkkoihin oli kertynyt huomattavasti ylimääräistä painoa. Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa, sillä lennolla oli 20 kg:n rajoitus matkatavaroille. Siitä ylimenevästä osuudesta piti maksaa liki painonsa kultaa. No, huomenna sen sitten näkisi. Aika paneutua maata.