Guangzhou - Hong Kong

Perjantai, 14 syyskuuta 1984

Yö meni joten kuten. Peti oli kivikova eikä mitättömän ohut peite suojannut kylmyydeltä. Kaiken lisäksi ikkunassa ollut ilmastointilaite puhalsi kylmää ilmaa suoraan petilleni. Tästä alkoi vilustuminen, joka sitten jatkui Tokioon asti.

Kävimme nauttimassa aamiaisen läheisen hotellin ravintolassa. Ruokalajit täällä poikkesivat selvästi niistä, joita olimme syöneet pohjoisessa. Muutamia tuttuja "kököjä" tuli vastaan, mutta muutoin makuelämykset olivat täysin uusia.

Täyttävän aamiaisen jälkeen säntäsimme läheiseen White Swan-hotelliin, joka sattui olemaan vastapäätä dormitoryamme. Itse asiassa se ravintola, jossa olimme nauttineet aamiaisen, kuului vanhaan White Swan-hotelliin.

Tämä olikin koko tähänastisen matkamme pramein ja ylellisin hotelli. Itse hotellin aula oli suuri, avara ja ennen muuta valkoinen. Keskellä oli suuri vesiallas ja sen toisessa päässä suuri vesiputous. Varsin amerikkalainen kokonaisuus, kiinalaisittain höystettynä. Kiinalaisuutta edusti pieni kippuraräystäinen temppeli putouksen yläpuolella sekä putouksen kivimateriaali, jota tapasi kaikkialla paikallisissa kivipuistoissa. Ja tietysti ne kymmenet (sadat?) kultakalat, jotka uiskentelivat altaassa.

Joimme tässä länsimaisen turmeluksen pyhätössä aamukahvit, kuten oli tavaksi tullut tehdä jokaisessa paremmassa hotellissa matkamme varrella.

Kun tuo ihmehotelli oli nähty, palasimme takaisin omaan, vaatimattomampaan majaamme hakemaan tavaroitamme. Sopivasti, aivan hotellimme vieressä oli taksiasema, jonne suuntasimme kulkumme. Meillä oli juuri ja juuri puoli tuntia aikaa ehtiä junaamme.

Taksiasemalla ei kuitenkaan ollut yhtään taksia! Aseman hoitaja, jo keski-iän ohittanut naishenkilö, tajusi heti tilanteemme ja raahasi meidät perässään White Swan-hotellin eteen, josta saattoi saada auton lennosta. Hotellin edessä oli kuitenkin valtava jono eikä autoja näkynyt. Emmekä me edes olisi mahtuneet yhteen autoon.

Tässä tilanteessa, kun myöhästyminen näytti jo varmalta, kiinalainen avuliaisuus osoitti parhaat puolensa. Taksiaseman hoitaja haki paikalle jonkun hotellin henkilökuntaan kuuluvan ja hetken neuvottelun jälkeen meidät ohjattiin lähellä olevan paketti- / farmariauton luo. Se oli ilmeisesti hotellin oma auto, sillä siinä ei ollut mitään taksin tunnuksia.

Mahduimme hyvin tavaroinemme tähän autoon ja kun olimme sisällä, lähdettiin. Aikaa oli vielä reilu parikymmentä minuuttia. Tosin asema oli keskustan toisella puolen ja keskusta ei ollut mikään pieni. Kuljettaja pyrki ajamaan mahdollisimman lujaa, ilmeisesti hän tiesi tilanteen. Tulipa siinä matkan aikana vilkuiltua kelloa useaan otteeseen, samoin karttaa, josta yritin paikallistaa sijaintimme. Kello läheni uhkaavasti junan lähtöaikaa ja lopulta edessä näkyi tuttu aukio ja asema sen laidassa.

Ilmeisesti maksoimme kyydistä, mitä tosin en muista. Junaan kuitenkin kiirehdimme. Juoksimme laitureille menevään tunneliin etsien oikeaa lähtölaituria. Lopulta löysimme oikean laiturin ja mikä parasta, juna oli vielä siellä. Viimeiset ihmiset ahtautuivat juuri sisään. Junaan menijöiden henkilöllisyydet, tai paremminkin kulkuluvat tarkastettiin. Junan määränpää oli nimittäin Shezhen, jonne ei päässyt ilman lupaa. Kyseinen alue on yksi Kiinan ns. erityistalousalueista, joissa kokeillaan jonkinlaista kapitalismia.

Meitä ei tarkastettu. Ilmeisesti päällepäin näkyi, että emme olleet kiinalaisia. Olimme varanneet kovan luokan paikat, joten paikoille hivuttautuminen oli taas hidasta ja työlästä. Tuskallisinta koko hommassa oli se, että raskasta rinkkaa joutui pitämään pään päällä, että sen kanssa ylipäätään pysty liikkumaan. Vaunu oli yhtä täysi, kuin kaikki muutkin Kiinan rautateillä liikkuvat kovan luokan vaunut (n. 2 matkustajaa / 1 istumapaikka).

Tämän junan ahtaus oli kuitenkin varsin rauhoittavaa. Ihmisiä se ei pahemmin häirinnyt. Jos suomalaisia pantaisiin samaan vaunuun vain puolet tuosta määrästä, niin johan siitä sota syntyisi. Ainakin kaikki matkustajat kyräilisivät ja mököttäisivät yksikseen ja kirjoittelisivat koko seuraavan vuoden yleisönosastoilla valtavasta tilanahtaudesta ja mielettömistä ruuhkista.

No, tässä junassa ihmiset vaikuttivat ainakin varsin tyytyväisiltä. Huomattava osa matkustajista tosin oli hongkongilaisia, jotka olivat palaamassa kotiin liike- tai turistimatkalta.

Palvelu junassa pelasi hyvin. Ravintolavaunua ei tarvinnut etsiä, sillä ruokaa myytiin vaunuissa. Samoin kiertäviltä myyjiltä sai mm. Shezhenin karttoja yms. hyödyllistä.

Lopulta saavuimme Shezheniin. Koko juna nimittäin tyhjeni yhdellä asemalla. Me emmimme hieman poistua junasta, koska missään ei näkynyt aseman nimikylttejä, eikä asemalle tultaessa ollut annettu mitään ymmärrettävää kuulutusta. Loppujen lopuksi junahenkilökunta likipitäen ajoi meidät ulos. Ulkona sitten osui silmiimme kyltti "To Hong Kong". Siis sinne, sillä kaikki muutkin näyttivät menevän osoitettuun suuntaan. Seurasimme tuota hongkongilaisten vyöryä kohti kotimaataan. Saavuttuamme johonkin tarkastuspisteeseen muuan rajavartija (ilmeisesti) viittoili meidät luokseen ja lähti viemään meitä takaisin Kiinaan! Menimme asemalle, josta meidät ohjattiin kokonaan eri suuntaan kohden asemalla olevaa tullia.

Tässä vaiheessa selvisi, että normaalista (paitsi jos oli hongkongilainen) poistuttiin maasta tämän tarkastuspisteen kautta. Siellä suoritettiin tarvittavat rajamuodollisuudet. Siellä pystyi myös vaihtamaan jäljelle jääneet valuutat, minkä me teimme. Sanoimme hyvästit "jusseille" ja saimme kouraan vihreitä dollareita. Kun olimme palauttaneet tulliselvityskaavakkeet ja saaneet passeihimme leimat pääsimme poistumaan Kiinasta.

Tullikamarilta kävelimme pienen rajajoen yli Hong Kongiin. Tämä oli ensimmäinen raja, joka oli todella hyvin eristetty (paitsi tietyst NL:n rajat). Piikkilankaa ei juuri ollut säästelty. Muutoin tuo raja oli varsin mitätön verrattuna niihin mielikuviin, jotka siitä oli syntynyt seuratessa kansainvälisiä uutisia.

Hong Kongin puolella osalle ihmisistä jaettiin jotain lappuja, joita me emme kuitenkaan jostain syystä saaneet. Menimme jonottamaan yhteen niistä kymmenistä pitkistä jonoista, joita maahantulotarkastukseen oli. Sen paperin merkitys selvisi, kun ensimmäinen meistä pääsi virkailijan luo. Se nimittäin olisi pitänyt olla valmiiksi täytettynä, kun tultiin virkailijan eteen.

Saimme sitten nuo kirotut paperit ja meidät ohjattiin jonon hännille. Niiden täyttäminen siinä tiskillä ei tullut kysymykseenkään.

Lopulta koko ruljanssi oli ohi ja saatoimme astua Hong Kongin (Ison Britannian) kamaralle. Päivä oli lämmin, joten kaikki vaatteen olivat ihan märät. Jonottaminen painavan rinkan kanssa ei ollut mitenkään viilentävää hommaa.

Tämä paikka oli nimeltään Lo Wu. Matkaa Kowlooniin oli vielä noin 35 km. Ostimme junaliput ja kylmää juotavaa. Emme ehtineet ensimmäiseen junaan, joten lähdimme vasta seuraavalla.

Oltiin sitten kotona "lännessä". Junakin oli uusi, täysilmastoitu sähköjuna. Hienompi, kuin Helsingin ruosteenpunaiset lähijunat. Erona kotoisiin juniin ja ennen muuta kiinalaisiin, oli se, että kaikkialla varoitettiin taskuvarkaista! Kun sitten ovet sulkeutuivat ja juna lähti liikkeelle, alkoi ilma sisällä viiletä nopeasti. Se putosi varmaan lähelle +20, kun ulkona oli kai +35 tai sillai. Sisällä alkoi palella, mikä edesauttoi nuhan kehittymistä. Onneksi matka taittui varsin nopeasti ja olimme tuossa tuokiossa Kowloonissa.

Ensimmäiseksi soitimme hotelliimme, sillä meidän oli määrä tulla vasta huomenna. Ylimääräinen yö järjestyi ilman vaikeuksia. Kävimme vielä kahvilla aseman kahvilassa. Ihanaa, ensimmäinen itsepalvelumyymälä. Hinnat tosin olivat ”yläkanttiin”, verrattuna Kiinan vastaaviin. Kahvi kuitenkin maistui ihan oikealta ja se omenapiirakka, jonka söin siinä lisukkeena, oli ihan aito...

Matkustimme asemalta hotellille bussilla. Oikean bussipysäkin löytäminen oli hieman hankalaa. Lopulta, kierrettyämme liki koko aseman, löysimme sen oikean, aseman edestä!

Bussikin saapui tovin kuluttua. Kaikki bussit täällä ovat kaksikerroksisia ja liikenne vasemmanpuoleista, kuten Britanniassa ikään.

Bussikuski lupautui heittämään meidät ulos lähellä hotellia. Ensivaikutelma tästä kaupungista oli varsin häkellyttävä. Kaikki paikat olivat täynnä mainoksia. Olihan tästä nähnyt kuvia ennen matkalle lähtöä, mutta vasta nyt tajusi sen kaiken määrän. Lähes kaikki mainokset kurottautuivat seiniltä ulos kadun päälle, niin että alle jäi tilaa juuri ja juuri 2-kerroksisen bussin verran.

Jäimme pois kyydistä pysäkillä, joka oli likimain Waterloo Roadin vieressä, jonka varrella taas YMCA-hotellimme sijaitsi (YMCA=NMKY). Tästä eteenpäin olikin sitten helppoa, sillä hotellimme melkein näkyi Nathan Roadille, jolla bussireitti kulki.

Kuuma-kylmä-käsittely jatkui, sillä juuri kun oli tottunut ulkoilman kuumuuteen, iski hotellin aulan arktinen ilma (n. +20) päin naamaa sisälle astuessa. Vielä kun receptionissa joutui odottamaan pitkän tovin, ehti siinä paleltua lopullisesti. Se alkoi tuntua jo nenässä.

Saimme huoneemme, mutta meille kerrottiin, että joutuisimme ehkä vaihtamaan niitä jo huomenna. Se ei haitannut majoittumista. Marja-Leena joutui vaihteeksi erilleen, sillä tässä hotellissa oli vallalla YMCA-amerikkalainen siveystaso.

Majoituttuamme ja siistiydyttyämme menimme hotellin ravintolaan syömään. Pöyristyttävän kalliita ruokia, mutta hyviä. Söin salaattilautasen (johon oli eksynyt yksi salaatinlehti) ja jälkiruuaksi Bananasplitin sekä tietysti kahvin. Jo vain tuntui miellyttävältä mahassa.

Syötyämme suuntasimme kaupungille. Aluksi varovaisesti vain läheisen Nathan Roadin eteläpäähän ja takaisin. Ilta oli pimennyt ja kaikkiin niihin tuhansiin mainoksiin oli syttynyt valot. Vasta nyt niiden laajuus paljastui kokonaisuudessaan.

Siinä missä kiinalaiset olivat tasapuolisen köyhiä, olivat hongkongilaiset varsin äveriästä väkeä, ainakin keskimäärin. Varsinkin nuoriso pukeutui muodikkaasti ja suurin osa vastaantulijoista näyttikin olevan juuri nuoria.

Varallisuuserot kärjistyivät täällä lähes äärimmilleen. Ei ole mikään ihme nähdä upouutta valkoista Rolsroicea ja sen vieressä jalatonta ja kädetöntä silmäpuolta kerjäläistä anomassa almuja. Tuon tuostakin törmäsi ihmisiin, jotka kerjäsivät esitellen ruhjoutuneita raajojaan tai tikulla kaivellen likaa valtavista, märkivistä avohaavoista. Täällä valtavan vaurauden keskellä voi kuolla nälkään kadulle, hienoimman ravintolan eteen.

Se noista ikävistä puolista. Törmäsimme kävellessä moniin miellyttäviinkin asioihin. Muutama katutaiteilija yritti ansaita elantonsa piirtämällä turistien, pääasiassa amerikkalaisten, naamoja. Jälki ei aina ollut kehuttavaa, mutta kun hieman kaunisteli muutoin tavallisen näköistä pärstää, kelpasi se kyllä asiakkaalle, varsinkin keksi-iän ylittäneelle mummolle.

Sitten teimme varsinaisen löydön: Jäätelöbaari! Se oli vähän niin kuin Fazeria Helsingissä, tosin jätskeihin oli käytetty estottomasti väriainetta. Niinpä esim. banaanijäätelö oli kirkuvan keltaista ja appelsiini räiskyvän oranssia. Valikoimasta löytyi kaikki sateenkaaren värit ja vähän ylikin. Mutta makuhan se oli pääasia, eikä sitä voinut moittia varsinkin kun kyse oli oikeasta maito- tai jopa kermajäätelöstä. Nammmm...

Vaikka Kiinassa tuntui olevan tavaraa tarjolla yllin kyllin, niin täällä oli pelko joutumisesta täydellisen ostohysterian valtaan. Näyteikkunat notkuivat tavaraa jos jonkin laista ja hinnat olivat suomalaisiin verrattuna lähes naurettavan alhaiset. Onneksi terve järki oli vielä tallella ja saattoi täydellä syyllä pidättäytyä hulluista heräteostoksista. Helposti ostohysteriaan joutuville tämä paikka on vaarallinen.

Liikenteen vasemmanpuoleisuuteen ei oikein meinannut tottua. Risteyksissä katseli aina väärään suuntaan ja sitten oli jäädä auton alle. Tähän onneksi mukautui nopeasti ja se kävi hyvästä harjoittelusta, sillä Japanissakin olisi vasemmanpuoleinen liikenne.

Palasimme väsyneinä takaisin hotellille. Nuhani yltyi koko ajan ja nyt alkoivat silmätkin vuotaa. Nenä oli jo vuotanut aamupäivällä Kowloonissa.

Ennen nukkumaanmenoa silmäilimme tv:sta paikallisen tarjonnan läpi. Ohjelmia tuli sillä hetkellä ainakin neljältä kanavalta, joista ainakin yksi oli perusenglantilainen ja kaikki erittäin kaupallisia.

Ja voi, kaikkien Dynastia-fanien pitäisi nähdä tämä: Kiinankieliseltä kanavalta tuli juuri tuore jakso ko. sarjasta, jossa tämä Carrington (?) piipitti kimeällä äänellä jossain sairaalassa asiaansa kiinaksi. Kaikki ne puhuivat kiinaa... Englanninkielisellä kanavalla ei puhuttu muusta, kuin Lady Dianasta, se oli vissiin pyöräyttänyt perillisen lisää. Tulipahan siitä toosasta elokuvakin, joka lienee esitetty Suomessakin (amer.). Näistä raskaissa päivissä on yksi hyvä puoli; ei tarvitse laskea lampaita illalla nukkumaan mennessä....