Isozaki

Torstai, 20. syyskuuta 1984

Aamu: Aurinko paistoi ja ilma tuntui raikkaalta. Kello oli vasta kahdeksan, kun Marja-Leena kävi kolkuttelemassa oveen. Herääminen ei tänä aamuna tuottanut suurempia vaikeuksia.

Kävimme maksamassa seuraavan yön heti aamupesun jälkeen. Alun perin olimme suunnitelleet olevamme täällä vain tämän päivän, mutta koska Isozakille ei saanut järjestettyä tapaamista eiliseksi, jouduimme muuttamaan hieman suunnitelmiamme.

Päiväohjelmassa ei ollut muutoin mitään erityistä. Suuntasin Marja-Leenan kanssa Shinjukun keskustaan. Siellä katselimme pilvenpiirtäjiä hieman lähempää. Mitenkähän turvallista täällä on maanjäristyksen aikana? Sisällä saattaa olla hyvinkin suojassa, ellei nyt ihan satu koko rakennus kaatumaan. Mutta ulkona, mitä jos kaikki tuo ikkunalasi tulee yllättäen päälle. Siihenkin on varmaan keksitty joku ratkaisu.

Kierrellessämme eksyimme paikallisiin elektroniikkakauppoihin. Minua alkoi erityisesti kiinnostaa kameraliikkeet, joita alueella oli varsin runsaasti. Lopulta, yhdessä niistä, huomasin varsin pitkään Tamronin zoomiin, jollaisen olin halunnut ostaa jo Suomessa, mutta niiden kalleuden takia en sitä ollut tehnyt. Täkäläinen hinta ei juuri ollut suomalaista halvempi, ehkä 20 % tai vähemmän. Tiedustelin kuitenkin mahdollisuutta ostaa verovapaasti ja se onnistui. Minut neuvottiin yläkertaan tapaamaan yhtä myyjää, joka hoiti verovapaata myyntiä. Lopulta, sen enempää miettimättä, ostin putken. Lopullinen hinta oli noin puolet vastaavasta Suomessa. Onneksi passini sattui olemaan mukana, sillä jouduin maksamaan matkashekeillä ja lisäksi verottomasta ostoksesta tuli passin väliin lappu, joka piti maasta lähdettäessä luovuttaa tullissa.

Uuden putken kanssa palasimme takaisin kadulle. Samalla tuli otettua ensimmäiset kuvat pienistä japanilaisista koululaisista. Ryhmät erotti selvästi puistossa, sillä jokaisella ryhmän jäsenellä oli samanvärinen lippalakki. Ja vaikka näitä lapsiryhmiä ei olisi nähnyt, ne kyllä kuuli. En ole sen jälkeen kuullut vastaavaa melua.

Puistossa törmäsi myös uuteen ilmiöön, jonka olemassaolosta ei juuri matkaoppaissa mainittu: Asunnottomat ja rappioalkoholistit. Shinjukun viereinen puisto tuntui olevan täynnä myös heitä. Korkealla elintasolla on kahdet kasvot, myös täällä.

Olimme nauttineet aamiaisen paikallisessa hampurilaisbaarissa. Toivottavasti nämä hampurilaisaamiaiset eivät tule tavaksi.

Sinjukusta matkustimme paikallisjunalla Uenoon. Ueno on yksi Tokion suurimmista rautatieasemista. Se sijaitsee jonkin matkaa pohjoiseen itse päärautatieasemalta. Sieltä lähtevät monet pohjoiseen menevistä pikajunista ja ilmeisesti tulevaisuudessa myös Shinkansenit. Toistaiseksi pohjoisen shinkansenlinjat alkavat Omiyasta, mutta rataa Omiyan ja Uenon välillä rakennetaan kovalla kiireellä.

Uenossa oli tarkoitus vähän katsella ympärille. Päädyimme Uenonpuistoon, jossa sijaitsee mm. Japan Art Academy. Kävimme tutustumassa päällisin puolin ko. laitokseen ja syömässä jäätelöt sen kahvilassa. Sen pidemmälle alueeseen emme tutustuneet, sillä oli vielä ehdittävä Isozakin toimistolle ja ennen sitä oli käytävä pääpostissa lähellä keskusrautatieasemaa. Ajoimme Uenosta paikallisjunalla Tokion asemalle, josta oli varsin lyhyt maanalainen matka itse pääpostille. Lähetin kaikki tähän asti kirjoittamani postikortit. Ostin myös postimerkkejä varastoon, jotta saatoin postittaa lisää kortteja matkan varrelta.

Pääpostilta siirryimme maanalaisen laajaan verkostoon. Määränpäämme oli Minato-ku. Siellä oli tarkoitus tavata muut (Kyösti, Reijo ja Jouko). Oikea juna löytyi helposti ja olimme tuossa tuokiossa kohtaamispaikallamme. Siellä ei vielä näkynyt tuttuja kasvoja tai muutoin tutunkokoista Kyöstiä. Hetken jo luulimme olevamme väärällä sisäänkäynnillä. Olimme määritelleet kohtaamispaikan varsin suurimittakaavaisesta kartasta, joten erehtymismarginaalia oli runsaasti. Lopulta jostain ilmestyi yksi tuttu matkakumppani ja heti perään kaksi muutakin. Koko porukka oli taas kasassa.

Sitten vain etsimään Arata Isozakin toimistoa. Japanilainen osoitejärjestelmä oli jo tullut pääosin tutuksi, joten löysimme etsimämme varsin helposti. Lisäksi meillä oli mukana "Japan Architecture"-kirjanen, josta kävi eri osoitteet selvemmin esille. Toimisto sijaitsi varsin pienessä rakennuksessa (verrattuna Tangen vastaavaan).

Menimme sisään ja tapasimme taas viehättävän sihteerin ja heti perään nuorehkon arkkitehdin, jotka ottivat meidät vastaan. Herra Isozaki ei heti ehtinyt tulla luoksemme, joten meille esiteltiin itse toimistoa. Tämä paikka näytti jo vähän "arkkitehtitoimistomaiselta", varsinkin jos verrataan Tangen toimistoon. Osalla työntekijöistä oli päällään vapaampi asustus, ei siis mustaa pukua, vaan jonkinmoinen "Marimekko-linja".

Toimisto ei ollut järin suuri, ehkä suomalaisen keskiverto toimiston kokoinen, noin 10 - 15 työntekijää. Kun olimme tutustuneet koko toimistoon, meidät ohjattiin lepo- ja ruokailuhuoneeseen. Istuimme siellä oppaamme kanssa jonkin aikaa, kunnes itse herra Isozaki saapui paikalle. Kättelyiden ja muiden asiaankuuluvien muodollisuuksien jälkeen keskustelimme taas arkkitehtuurista; suomalaisesta ja isozakilaisesta. Saimme muutamia vihjeitä mahdollisista vierailukohteista, ts. Isozakin omista töistä. Kyösti otti muutamia kuvia ja kas, yhdessä kuvassa olin MINÄ itse Isozakin vieressä keskittyneenä kuuntelemaan esitelmää aiheesta ...

Päätimme lopulta vierailumme ja taas, tavan mukaan, vaihdoimme lahjoja. Tarkoituksemme oli vielä käydä katsomassa yhtä Isozakin suunnittelemaa kohdetta, joka oli "kävelymatkan" päässä toimistolta. Hyvästelimme ja lähdimme patikoimaan kohden Roppongia. Talo, jota menimme katsomaa, oli pieni. Seinissä oli merkkejä maanjäristyksistä. Itse asiassa vasta nyt huomasin, kuinka lähes kaikissa betonirakenteissa oli runsaasti pieniä, lähes huomaamattomia halkeamia. Halkeamat oli myöhemmin täytetty jollain elastisella kitillä, jonka väri ei aina ollut sama, kuin itse seinän. Se siitä talosta.

Seuraavaksi päätimme mennä Akihabaraan, joka on kuuluisa markkinapaikka. Sinne pääsi parhaiten maanalaisella, vaikka ehkä juna olisi tullut halvemmaksi. (JNR:n paikallisjunissa saattoi matkustaa Rail-Passilla, mutta metrossa ne eivät kelvanneet). Matkustaessa metrolla täytyi olla tarkkana, minne meni. Yritimme kerran mennä sisään portista ja aiheutimme aikamoisen hälytyksen. Lippuautomaatti ei hyväksynyt lippua, vaikka sitä kuinka tarjosimme. Kone vain huusi. Lopulta tajusimme, että kyseessä oli väärä junalinja ja sisäänkäynti!

Akihabara oli sellainen, kuin sen oli kuvitellutkin olevan (näkemien kuvien perusteella). Joka paikka oli täynnä pientä "rihkamaa"; radioita, nauhureita, kelloja, pelejä...kaikkea, mikä vain käy ja kulkee sähköllä tai ilman. Räikeät mainosvalot valaisivat koko alueen punaiseksi, siniseksi, vihreäksi ja ties miksi. Mitähän suomalainen julkisivulautakunta tuumisi tällaisesta. Itse asiassa olimme jo Hong Kongissa tottuneet vastaavaan.

Nälkä pääsi taas yllättämään, joten nautimme pienen päivällisen aseman lähellä olevassa ravintolassa (yhdessä lukuisista). Ruoka oli erinomaista.

Akihabarasta palasimme Shinjukuun, jossa menimme vielä kävelemään paikallisille busines-kaduille. Katselimme kameroita ja filmejä, mutta emme kuitenkaan ostaneet mitään. Tarkoituksemme oli löytää jostain pari tyhjää pahvilaatikkoa tavaroillemme, jotka jättäisimme Yoyogiin. Lopulta yksi sopivankokoinen löytyi.

Palasimme takaisin retkeilymajalle ja ennen nukkumaanmenoa kävimme vielä kylvyssä. Kylpy rentoutti mukavasti ja olisi tehnyt mieli mennä heti nukkumaan, mutta ennen sitä piti selvittää raha-asiat. Kuka oli velkaa kenellekin ja minkä verran (ja missä valuutassa). Lisäksi oli pakattava tänne jäävät tavarat pahvilaatikkoon. Siinäpä se loppuilta menikin. Huomenna taas mentiin...