Lähtö Tokiosta. Gunma Prefectural Art Museum

Perjantai, 21. syyskuuta 1984

Herätys aamulla kello 8:30. Päätimme nauttia aamiaisen alakerran "keittiössä". Emme olleet tehneet sitä aikaisempina aamuina, sillä meillä ei ollut aikaa. Nyt sitä oli. Keittiössä oli muitakin aamiaistaan nauttivia matkaajia, pääasiassa eurooppalaisia ja amerikkalaisia.

Aamiaisen jälkeen veimme pakkaamamme pahvilaatikon alakerran toimistoon säilöön. Olimme saaneet kuin saaneetkin kaiken mahtumaan yhteen laatikkoon. Pakkasimme loput tavaroistamme rinkkoihin ja suuntasimme kohden paikallista asemaa ja edelleen Shinjukuun.

Suunnitelmassamme oli matkustaa paikallisjunalla sopivalle kaupungin pohjoispuolella olevalle asemalle, josta pääsisimme vaihtamaan Takasakiin menevään pikajunaan. Sopiva vaihtopaikka oli Uenossa, jonne pääsimme vihreällä Yamanote-linjan paikallisjunalla. Matka ei kestänyt kauaakaan ja junassa oli tilaa, sillä ruuhka-aikana oli jo ohi tältä aamulta.

Uenossa jouduimme odottamaan jonkin aikaa sopivan junan lähtöä. Käytin tilaisuutta hyväksi ja ostin yhdestä kioskista itselleni juna-aikataulujen taskupainoksen; japaniksi (kuva alla). Alkuvaiheessa sen lukeminen tuotti hieman vaikeuksia, mutta systeemin oppi varsin pian. Erityisesti tilannetta helpotti se, että oppi erottamaan mainokset varsinaisesta tekstistä.

JNR aikatauluMatkustaminen oli periaatteessa helppoa, sillä meidän ei tarvinnut ostaa matkalippuja, paikkalipuista tosin emme olleet aivan varmoja. Uenosta nousimme junaan, joka oli menossa Takasakin suuntaan. Etsimme itsellemme tyhjät paikat ja istuuduimme katselemaan ohi kiitäviä maisemia (kaupunkia...). Pian vaunuumme tuli kondyktööri, jolle näytimme Rail-passejamme. Hetken katseltuaan hän alkoi selittää jotain japaniksi ja sitten hieman englanniksi. Saimme selville, että kyse oli paikkalipuista, mutta emme muuta.

Yritimme lukea passiemme takasivulla olevaa tekstiä saadaksemme selville, mistä oli oikein kyse. (Kondyktööri nimittäin osoitteli japaninkielistä tekstinosaa ja me yritimme saada selville, mitä se oli taas englanniksi.) Lopulta pääsimme jonkinmoiseen yhteisymmärrykseen siitä, että meillä olisi pitänyt olla paikkaliput, ainakin tähän vaunuun.

Onneksi matkamme oli lyhyt, joten siitä ei kehittynyt sen suurempaa selkkausta. Tämä piti vain muistaa vastaisuudessa. Itse asiassa, paikkalippujen hankinta ei tulisi maksamaan mitään, sillä ne kuuluivat ilmaiseksi lippumme. Ne vain täytyi käydä lunastamassa. (Tämä tieto selvisi Japan Rail Passin takakannen englanninkielisestä ohjeesta, kun sitä ensin luki tarkemmin.)

Puolentoista tunnin junamatkan jälkeen saavuimme Takasakiin, jossa menimme katsomaan paikallista modernin taiteen museota. Sen oli suunnitellut Isozaki, kukas muu... Itse museo oli hieman syrjässä asemalta, joten jouduimme selvittämään ensin, kuinka sinne oikein pääsisi. Meille neuvottiin bussi, joka menisi läheltä museota.

Tällä kertaa bussimatka onnistui ja museokin oli olemassa ja vieläpä siellä, minne meidät ohjattiin. Saimme henkilökohtaisen opastuksen bussin ovelta kohti museota. Ei siis mitään vaaraa eksyä.

Itse museo edusti varsin vaikuttavaa nykyarkkitehtuuria. Ulospäin se oli hyvin pelkistetty, kaikin puolin japanilainen (vaikka se olisi voinut olla mistä päin maailmaa tahansa). Rakennukseen tutustumiseen meni aika kauan aikaa, sillä se oli kuin olikin kaikin puolin varsin mielenkiintoinen. Pidin siitä, ainakin se oli paras tähän asti näkemistäni nykyarkkitehtuurikohteista. Rakennuksen lisäksi tutustuimme myös sisällä olleeseen taidenäyttelyyn.

Kun sitten koitti aika palata takaisin asemalle, noudattelimme samaa reittiä, jota olimme tänne tulleet. Ensin kävellen lähimmälle bussipysäkille ja sitten bussilla asemalle. Oikea bussipysäkki löytyi helposti ja pian siihen saapui ensimmäinen bussi. Näissä busseissa on käytössä puoliautomaattinen rahastus; autoon noustaan takaovesta, jossa otetaan sisäänkäynnin vieressä olevasta automaatista pieni lipuke (masiina tyrkyttää sitä, vaikkei sitä ottaisikaan). Kuljettajan yläpuolella on iso taulu, jossa on sarja numeroita sekä niiden perässä jenimäärää osoittava luku (= matkan hinta). Matkan edistyessä jenimäärä kasvaa ja kun koittaa aika poistua, annetaan kuljettajalle sekä se pieni numerolippu, että maksutaulussa näkyvä summa. Nerokasta! (Ainakin vuonna 1984).

Pääsimme asemalle ja siellä ensimmäinen tehtävä oli soittaa seuraavaan majapaikkaan, joka oli Kashiwazakissa. Saimme yhteyden ko hotelliin, mutta sielläpä ei ollut tilaa. Etsimme nuorisomajaoppaasta seuraavan mahdollisen paikan ja sellainen löytyi. Siellä oli tilaa, mutta se ei ollut Kashiwazakissa, vaan jossain Kujiranami-nimisessä paikassa. Sinne pääsi junalla ja kun se vielä oli reittimme varrella, sieltä oli huomenna helppo jatkaa.

Takasakista eteenpäin Nagaokaan jouduimme matkustamaan Shinkansenilla, ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Varasimme itsellemme paikat seuraavaan junaan, jota ei tarvinnut odottaa kauaa.

Elämäni ensimmäisin Shinkansen-ajelu ei sitten ollutkaan sen kummempi. Juna vain kulki nopeammin, kuin mihin oli muualla, varsinkin Siperiassa ja Kiinassa tottunut (Suomesta nyt puhumattakaan). Erityisen erikoista oli suuri tunnelien lukumäärä. Välillä tuntui, että koko matka oli pelkkää pimeää putkea. Aina väliin tosin vilahti jokin laakso, tosin sekin oli kaukana alhaalla (nämä osat rataa oli nostettu korkeille silloille).

Aikaisemman junakyydin pomppiva ja heiluva meno puuttui tyystin. Matkanteko oli varsin tasaista ja mukavaa. Kuulutuksetkin olivat japaniksi ja englanniksi. Kuuluttajalla oli viehkeä neitosen ääni.

Olimme Nagaokassa aikataulun mukaan 18:28. Juna pysähtyi juuri ja juuri 18:28. Täsmällistä. Seuraava junamme lähti vasta 18:41, joten meille jäi hieman aikaa katsella paikallista rautatieasemaa sisältä ja ulkoa.

Jouduimme palaamaan hieman taaksepäin Kashiwazakiin, jonne saavuimme illan hämärtyessä vähän jälkeen seitsemän. Kujiranamiin pääsi junalla, mutta viimeinen oli jo mennyt. Onneksi se oli lähellä ja sinne oli bussiyhteys Kashiwazakista. Seuraavan bussin lähtöön oli kuitenkin vielä aikaa, joten päätimme nauttia pienen illallisen paikallisessa ravintolassa, vastapäätä asemaa.

Lopulta bussimme lähti ja me sen mukana. Meillä ei tietenkään ollut harmainta aavistusta siitä, missä majapaikkamme oli. Eipä meillä ollut mielikuvaa siitäkään, millainen paikka koko Kujiranami olisi. Ulkona oli pimeää, eikä bussin ikkunoista juuri nähnyt mitään. Onneksi saimme selvitettyä kuljettajalle, minne halusimme. Hän suostui ystävällisesti jättämään meidät pois kyydistä oikealla paikalla. Neuvoipa hän vielä oikean tienkin, jota pitkin pääsisimme kävellen perille.

Majapaikan nimi oli Myochiji-YH. Se löytyi loppujen lopuksi varsin helposti. Rakennus oli vanha puutalo ja tarkemmassa tutkimuksessa se osoittautui temppeliksi. Sisätila oli suuri avoin huone, jonka lattiaa peitti aidot, hieman kuluneet tatamit. Meille osoitettiin huoneen yksi kulma ja sinne tuotiin täkit ja tyynyt.

Iltapesun jälkeen paneuduimme maaten, sillä tällaiset matkapäivät tahtovat väkistenkin väsyttää. Viimeisillä voimillani ja vähäisessä valossa kirjoitin päiväkirjaani päivän tärkeimmistä tapahtumista

Tämä osa ei ollut päiväkirjassani:

Keskellä yötä, taisi olla 2 tai melkein kolme aamupuolella, heräsin kolahdukseen tai johonkin muuhun voimakkaaseen ääneen. Temppelin kissa, joka oli ollut ulkona, päätti tulla sisälle. Ilmeisesti ainoa kulkureikä oli juuri makuusijojemme luona ollut reikä paperiseinässä. Siitä sisään tullessaan kissa kolisteli joitain tavaroita ja säikäytti ainakin minut pahanpäiväisesti, taisipa se herättää Marja-Leenankin.