Hiroshima * Rauhanpuisto * Kintai

Lauantai, 6. lokakuuta 1984

Aamu oli likimain samanlainen kuin eilen; kylmä. Pyykit olivat olleet ulkona koko yön ja ne olivat kuin olivatkin kuivuneet. Silitin housut, jotta olisi jotain "parempaa" päälle pantavaa. Huomasin siinä silitellessä, että lika oli edelleen tiukasti kiinni housujen lahkeissa. Ilmeisesti täkäläiset pesukoneet eivät ole kovin tehokkaita, pesuaineissakin olisi toivomisen varaa.

Aloitin päivän ohjelman ajamalla ensimmäisellä pysäkille tulleella bussilla keskustaan. Olin kuvitellut pääseväni terminaaliin asti, mistä olisi lyhyt kävely Rauhan puistoon. Bussi kuitenkin koukkasi toisaalle, joten jouduin kävelemään jonkin matkaa.

Rauhanpuisto oli jo täynnä ihmisiä. Suurimman osan kävijöistä muodostivat koululaisryhmät, jotka erotti toisistaan (toisista ryhmistä) vain koulu-univormujen ja ryhmäkäyttäytymisen perusteella. Muutoin kaikki näyttivät olevan hyvin samanlaisia.

Hiroshiman Rauhanpuisto rakennuksineen ja keskustan asemakaava olivat Kenzo Tangen suunnittelemia. Se oli itse asiassa pitkään ainoa arkkitehtonisesti mielenkiintoinen kohde Japanissa, josta olin kuullut, tai jonka tunsin ulkonäöltä.

Jouduin jonottamaan tovin päästäkseni itse Rauhan museoon. Museo sijaitsee samalla akselilla ikuisen tulen ja atomipommista "säästyneen" kupolikattoisen rakennuksen kanssa. Museossa oli sellainen kuin olin kuvitellutkin. Atomipommin aiheuttaman tuhon koko kirjo paljastui sisällä museossa. Valokuvat, sekä erilaiset esineet, jotka joten kuten olivat säästyneet ydinräjähdyksessä, olivat varsin vaikuttavia. Erityisesti jäi mieleen pala pankin porrasta, jossa näkyi selvä tumma varjo. Se oli kaikki, mitä jäi jäljelle siitä ihmisestä, joka sattui istumaan siinä pommin räjähtäessä. Porras taisi muuten olla Nagasakista...

Mieleenpainuvin kokemus oli kuitenkin seurata, kuinka muut museossa olleet ihmiset suhtautuivat näyttelyyn. Erotin ryhmässä muutamia vanhempia amerikkalaisia jotka vain hokivat "Oh God, oh God...". Yksi nuori japanilaistyttö kulki ympäri katsellen näyttelyvitriinejä ja kuunnellen mukana olevalta nauhurilta selostusta tapahtuneesta; hän itki hiljaa koko ajan.

Ulkona paistoi kuitenkin aurinko ja alkoi olla varsin lämmin. Istuuduin puiston penkille ja aloin katsella ihmisiä. Kaikkialla oli kojuja ja myyjiä, sadat koululaiset tungeksivat ryhmäkuviin milloin ikuisen tulen eteen, milloin rauhankellon ympärille. Aioin ottaa kuvia, mutta lopulta linssin eteen ilmestyi mielenkiintoisempaa kuvattavaa: Puluja. Joku ryhmä kävi kumauttamassa kelloa, mutta sitä ei juuri kuullut. Syynä oli läheiset kadut ja niiltä kantautuva liikenteen melu. Erityisesti häiriötä aiheutti kovaäänisauto, josta kailotettiin jotain mainosta. Melu ei täällä ilmeisesti vielä ole saastetta.

Jätin rauhanpuiston ja aloin kävellä Keskuspuistoa kohden. Sieltä jatkoin edelleen Hiroshiman linnalle, joka on tietysti kopio, se alkuperäinen luhistui linnaa ympäröivään vallihautaan (ne osat, mitkä säilyivät ydinräjähdyksessä). Vallihaudassa uiskenteli lukuisia karppeja tai kultakaloja. Osa niistä oli päässyt kuolemaan ja niinpä muutama mies kierteli rantoja pitkävartisen haavin kanssa poimien vatsa ylhäällä kelluvia yksilöitä.

Linnalta jatkoin vielä läheiseen Shukkeienin puistoon, jossa kävin tutustumassa paikalliseen puutarha-arkkitehtuuriin. Puiston keskellä oli pari lampea ja niissä muutamia miniatyyrisaaria pienine havupuineen. Siellä täällä oli majoja teeseremonioiden pitoa varten. Kaikki tämä oli rakennettu uudelleen sitten 1945...

Shukkeiesta kävelin rautatieasemalle, jossa kävin syömässä. Valitsemassani halvassa ravintolassa täytyi maksaa ennen kuin sai mitä tilasi! Ilmeisesti täällä ei kuitenkaan luotettu asiakkaisiin.

Syönnin jälkeen hyppäsin ensimmäiseen junaan, joka meni Iwakuniin. Olin saanut käsiini matkailuesitteen, jossa oli kerrottu tarkemmin lähellä Iwakunia, Kintaissa olevasta ikivanhasta puusillasta. Halusin nähdä tämän tekniikan ihmeen.

Iwakunissa vaihdoin bussiin, joka meni lähelle siltaa. Samassa bussissa matkusti kaksi englantilaista merimiestä, joihin olin jo tutustunut retkeilymajalla. Hekin olivat samalla matkalla. Jäin kuitenkin pois kyydistä pari pysäkkiä ennen Kintaita ja kävelin loppumatkan. En tavannut näitä kanssamatkustajia kuin kerran sillan luona ja sitten myöhemmin itse retkeilymajalla.

Silta oli hieno. Erityisen hienoa oli sen tekemiseen käytetty tekniikka. Kaikki lahoamisvaarassa olevat osat oli tehty niin, että ne olisi tarvittaessa helppo vaihtaa. Koska kyseessä oli historiallinen kohde, ei sillalla ollut liikennettä. Sinne pääsi, kun maksoi pienen pääsymaksun (vieressä olevaa uutta siltaa pitkin joen yli pääsi tosin ilmaiseksi). Silta soveltui vain kävellen ylitettäväksi, korkeintaan ratsain. Minkäänlaisilla pyörävehkeillä siitä ei päässyt.

Illan alkaessa hämärtää palasin asemalle ja ensimmäisellä junalla edelleen kohti Hiroshimaa. Kun olin tulossa Miyajim-guchin asemalle, päätin käväistä pikaisesti Miyajiman saarella ottamassa kuvat Toriista vedessä. Nousuvesi olikin sen verran ylhäällä, että sain haluamani otoksen. Punainen ilta-aurinko anoi kuviin vielä oman leimansa.

Jouduin juoksemaan saarelta ehtiäkseni 18:10 laivaan (se oli ainoa, jolla ehdin mantereelle ajoissa). Lopulta, illan jo pimettyä olin Hiroshimassa. Bussimatka retkeilymajalle meni hitaasti, sillä kaduilla oli taas ruuhka. Majalla katselin vielä pimeydessä loistavia Hiroshiman valoja. Täältä ei näkynyt ihan keskustaan, sillä se jäi hieman rinteen taakse piiloon.

Päivällisen ja kylvyn jälkeen katselin hetken TV:tä. Ainoa, mistä ymmärsin jotain, oli mainokset. Ne oli varsin tyylikkäästi tehty, mutta joukkoon tietysti mahtui myös varsin surkeita tekeleitä. Nukkumaan...