Käynti Miyakossa | 宮古市
Sunnuntai, 14. lokakuuta 1984
Ihana sunnuntai aamu! Aurinko paistoi täydeltä terältä ja ulkona näytti lämpimältä. Kello oli vasta 7, mutta kaikki retkeilymajan asukkaat olivat jo jalkeilla. Söin aamiaisen kaikessa rauhassa ja ehdin keskustella muiden matkaajien kanssa hetken aikaa.
Kun olin syönyt lähdin bussipysäkille ja ensimmäisellä bussilla kohti asemaa. Tällä kertaa tarkistin matka-ajan pysäkiltä aseman eteen: 20 minuuttia vaihtoineen. Tämä siksi, että huomenna ei tarvitsisi lähteä liian aikaisin ehtiäkseen junaan.
Aikaa junan lähtöön jäi runsaasti, joten varasin itselleni paikan paluumatkalle shinkanseniin. Tein varauksen vain Utsunomiyaan asti, sillä halusin pistäytyä vielä Nikkossa. Lopulta lähdin kohti Miyakoa. Rata kulki halki vuoriston. Ylempänä rinteillä ja välistä vähän alempanakin oli jo täysi ruska. Puut loistivat kaikissa syksyn väreissä, hehkuvan punaisesta kirkkaan keltaiseen. Kylmä yö oli palelluttanut arempia kasveja, mm. köynnöksiä, joita roikkui puolikuolleina puissa ja radan varrella olleissa puhelinjohdoissa.
Juna saapui Miyakoon 11:20. Minulla oli tunti aikaa tutustua tähän kaupunkiin. Vaikka olin meren rannalla, ei vettä juuri näkynyt. Pistäydyin yhdessä kaupassa ostamassa mandariineja matkaevääksi. Paikallisella torilla oli menossa verenluovutustempaus. Minuakin pyydettiin mukaan, mutten valitettavasti ehtinyt. Pistäydyin vielä ennen lähtöä kahvilla.
Seuraava junamatka kulkisi sitten pitkin rannikkoa. Itse asiassa rata sivusi melkein koko matkan Rikuchun rannikon kansallispuistoa. Alkumatkasta ei merta näkynyt, mutta sitten yks' kaks' avautui näkymä yli Tyynen valtameren. Rannikko oli hyvin repaleinen. Teräväsärmäiset ja ennen muuta korkeat kalliot nousivat vedestä ja samat muodot jatkuivat sisämaahankin päin.
Saavuimme Kamaishiin. Tämä kaupunki eli sanan mukaisesti tehtaan varjossa. Asema sijaitsi suuren tehtaan vieressä. Itse kaupunki oli kauempana, meren rannalla. Matkaa oli ehkä puolitoista kilometriä, joten päätin käydä katsomassa, millainen paikka se oli. Aikaa seuraavaan junaan oli vajaa tunti. Kävelin keskustaan ja totesin, ettei siellä ollut mitään nähtävää.
Palasin asemalle, tehtaan viereen, vähän ennen puoli kolmea. Seuraava juna lähti tasan 14:30. Matka rannikolta sisämaahan alkoi varsin jyrkällä nousulla. Juna lähti hiljalleen kitkuttelemaan ylös jokilaaksoa, kunnes menimme tunneliin. Tunnelia tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes putkahdimme ulos ylhäällä vuorenrinteellä. Alhaalla laaksossa näkyi rata, jota olimme juuri nousseet (ennen tunnelia). Se näytti pieneltä!
Muutaman muun tunnelin jälkeen rata alkoi laskea ja junan vauhti myötämäen vaikutuksesta kiihtyä. Samalla alue muuttui tasaisemmaksi ja lopulta olimme laakeassa jokilaaksossa. Määränpäämme oli Hanamaki. Nimi kiehtoi siinä määrin, että se oli yksi syy tehdä juuri tämä junamatka.
Hanamaki ei ollut mikään ihmeellisempi paikka. Vaihdoin siellä junaan, joka vei minut hieman etelämmäs, pois Moriokasta. Juna, jolla olin tullut Kamaishista jatkoi Moriokaan, mutta hitaasti. Olin Moriokassa enne sitä, vaikka olin tehnyt pienen lisälenkin Kitakamin kautta.
Jouduin kävelemään asemalta yhden bussivälin, sillä rahani eivät riittäneet kahteen bussimatkaan (pikkurahat nimittäin). Olin retkeilymajalla kymmenen yli kuusi, taas sopivasti päivälliselle. Se oli erinomainen. Syöjiä oli vain kolme, minä mukaan lukien. Talon isäntä, joka tuon erinomaisen päivällisen oli laittanut, tarjosi vielä jälkiruuaksi kahvit. Erinomaista palvelua!
Ennen nukkumaanmenoa katselin vielä TV:tä ja joskus puoli kymmenen maissa majaan tuli muutama lisäasukas.